2000-luvun kotimaiset pophelmet

#111 Antero Raimo & Ovet – Kiitos minä (2002)

(Säv. Jari Rönkkö, san. Raimo Laine, sov. Ovet)

Antero Raimo, arjen sankari. (Kuva: Tomi Palsa.)

Aurinkoa ja hyvää tuulta huokuvan minialbumin nimikkoraita muistuttaa, että muille omistautuminen voi olla parasta itsensä toteuttamista.

”Kiitos minä että toisten vuoksi uurastan
kiitos minä, itsestäni kaiken puserran
Tänään ostan paidan rintaan kauniin neilikan
annan hyvän tuulen tulla huoneeseen
Kiitos minä, tästä hyvä jatkaa huomiseen”

1950-luku on kasvanut Suomessa myyttisiin mittoihin: olympialaiset toivat maailman Helsinkiin, viimeiset sotakorvausjunat jyskyttivät rajan yli itään, äänekäs naapuri muutti pois Porkkalasta, sellutehtaiden piipuista tuprusi tasapuolisen vaurauden savu ja suuret ikäluokat kansoittivat päiväkotien ja koulujen tantereita.

Silloin kelpasi tanssia.

Sodanaikainen huvittelukielto oli enää kaukainen muisto ja tanssilavakulttuuri eli huippukauttaan. Humppa, valssi ja schlager soivat joka niemessä ja notkossa, ja niiden säveliin alkoi tihkua myös afroamerikkalaisia vaikutteita. Jossakin orasti nuorisokulttuuri, mutta sen ensimmäiset kaiut jäivät Tapio Rautavaaran rehdin ja jämäkän r-kirjaimen alle. Elettiin aikaa ennen segmenttejä.

Vuosikymmentä on helppo parodioida, sillä se on parodia itsestään – kuten jokainen aikakausi jälkikäteen katsottuna. Se on jäänyt arkistoihin tahattoman naiiveina ja kotikutoisina jälkinä, joiden moraalinen sovinnaisuus ja sukupuolinormatiivisuus tuntuvat lähes irvokkailta. Kuitenkin 1950-luvun optimismissa on viatonta ja kiehtovaa hehkua. Aikakauden kuviteltua onnelaa tavoitellaan edelleen, tiedostetusti ja tiedostamatta, hahmottamatta milloin ja miksi sidos siihen on katkennut.

Jostakin näiden vaikutelmien, stereotypioiden ja äänijälkien kupeesta kumpuaa Antero Raimon & Ovien musiikki. Yhtye ammentaa samasta kirkasotsaisuudesta ja yksinkertaisen elämän ihanteesta, joka välittyy vanhoista dokumenteista, elokuvista, opetusfilmeistä, lauluista ja aikakauslehdistä. Musiikissa kaikuu huumori, mutta se ei ole huumorimusiikkia, eikä siinä ole ripaustakaan kyynisyyttä. Orkesteri on ajattomasti pelimannikulttuurin ytimessä, siellä missä elämä, soitto, viihde ja viisaus sekoittuvat toinen toisiinsa.

Ovet, "Korson Doors". (Kuva: Tomi Palsa.)

Yhtye ei ylennä itseään tai nykyhetkeä. Sille riittävät onnea huokuvat pienet havainnot ja lupa elää hetkessä – mustikkametsässä, mökkisaunassa, pallokentällä, raminaringissä, olohuoneen sohvalla. Sen laulut osoittavat, että nautinto ei vaadi mierolaisekseen kilpailuhenkisyyttä, piittaamattomuutta tai värikylläistä elämyksellisyyttä. Viesti on alusta loppuun järkeenkäypä ja tungettelematon. Siksi korsolaisten tenhovoima säilyy kappaleesta toiseen.

Vuonna 2002 julkaistu Kiitos minä on Antero Raimon & Ovien vahvimpia esityksiä. Laulu on tunnollisuuden ja hyveellisyyden ylistys, hymni jokaiselle ihmiselle, joka jaksaa uurastaa toisten vuoksi. Vanhojen kotitalousoppaiden eetos huokuu jokaisesta silitysraudan kosteasta hengähdyksestä, iltasuukosta, imuriin kadonneesta pölyhiukkasesta ja pienimuotoisessa järjestyksessään pyörivästä arkiminuutista. Laulun maailma on ehyt ja paikallaan, ja Raimo Laineen rehti tulkinta tekee siitä ajattomasti todellisen.

Samalla kappale on kuitenkin odottamattoman anarkistinen. Ensinnäkin 1950-lukulainen sukupuoliasetelma kääntyy päälaelleen – mies ylläpitää kotia, nainen on jossakin muualla. Toisaalta tarina uhmaa kulutuspohjaisten identiteettien täyttämää 2000-lukua veisaamalla kiitostaan harmonialle, jossa kaikki on pientä ja riittävää. Kiitos minä on ylistyslaulu tyytymiselle, joka ei tunnu menetykseltä.

Piste i:n päällä on kuitenkin kappaleen charmantti kurittomuus. Kun kertojahahmo on saanut perheidyllinsä kuntoon, hän palkitsee itsensä huimalla yöllä. Mitä taksinsoiton ja aamulehden välillä tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan. Eikä tarvitsekaan. Laulu muistuttaa komean torvifanfaarin säestyksellä, että itsekunnioitus vaatii säännöllistä tilan ottamista. Se ei ole muilta pois. Vasta elinehdoksi muuttuessaan se olisi pohjatonta itsekeskeisyyttä.

Laulun tematiikka virkistää merkityksillä leikkivässä ajassa. Silmäkulmassa vilkkuvan pilkkeen takana on kuuntelemisen arvoinen sanoma. Kukaan muu ei ole osannut artikuloida sitä näin sympaattisesti, mutkattomasti, itseään korostamatta.

Tätäkö iloinen mutta vastuuntuntoinen 1950-luku yritti meille opettaa?

Kiitos minä koskettaa poikkeuksellisella lämmöllään, johon tekee mieli verhoutua säännöllisesti. Olenkin antanut laulun tulla konkreettisesti iholleni. Kun tyttäreni oli noin vuoden ikäinen, sain vaimoltani syntymäpäivälahjaksi paidan, johon oli painatettu teksti ”Kiitos minä”. Se on yksi rakkaimpia vaatteitani.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Samaan aikaan maailmalla

11. tammikuuta 2002 – Yhdysvaltain vankileirille Kuuban Guantanamo Bayssa tuotiin tammikuussa ensimmäiset vangit.