Popklassikot 1983

#11 Spandau Ballet – True

Spandau Ballet, neroja.

”I bought a ticket to the world
But now I’ve come back again
Why do I find it hard to write the next line
Oh I want the truth to be said”

Näin jälkiviisaasti on helppo huomata, etteivät Spandau Ballet’n pojat olleet kovin kummoisia uusromantikkoja. Vaikka lontoolaisviisikko tuntui etenevän 1980-luvun alussa rinta rinnan Duran Duranin kanssa, Journeys to Glory (1981) ja Diamond-albumien (1982) elektronisessa avant-funkissa oli aina jotakin pinnistettyä ja väkinäistä, eivätkä klassisen komeat kaverit näyttäneet olevan kotonaan promokuvien asuissaan: meikeissä, kilteissä ja kaulaan kietaistuissa huiveissaan he näyttivät pikemminkin jalkapallojoukkueelta, joka on hävinnyt jonkin nöyryyttävän vedonlyönnin.

Varhaisalbumien laskeneesta historiallisesta arvosta kielii myös se, että vaikka 1980-luvua on lämmitelty jo vuosikymmenen ajan, Spandaun varhaiset top 5 -hitit To Cut a Long Story Short ja Chant No. 1 eivät ole päätyneet leffasoundtrackeille, kasarikokoelmille ja uusien bändien coveroitavaksi.

Toisin on keväällä 1983 ilmestyneen True-singlen laita. Biisillä ja videolla bändi on vaihtanut surkuhupaisat futuristivetimet ja nykivän syntikkafunkin tummiin pukuihin ja uuteen soulahtavaan soundiin. Miesten hiukset ovat nekin leikattu klassiseen tyyliin, Steve Norman puolestaan on vaihtanut kitaran saksofoniin, tuohon soittimista 1980-lukulaisimpaan. Laulunkirjoittaja Gary Kempin mukaan True oli kunnianosoitus tuolloin vielä elossa olleelle Marvin Gayelle, mutta kyynisempi tarkkailija ei voi olla ounastelematta ABC:n edellisvuonna ilmestyneen Lexicon of Love -albumin (1982) suursuosion vaikutusta sekä kappaleen soundiin että bändin uuteen imagoon.

Mahdollisesta opportunismista huolimatta Truen luontevuudesta ja sulavalinjaisuudesta kuulee, että bändi on kulmikkaiden taidekokeilujen jälkeen löytänyt oman musiikillisen kotinsa. Kaiken toimivan soulmusiikin lailla True on pohjimmiltaan konstailematon ja yksinkertainen kappale, sillä juuri niissä ominaisuuksissa vilpittömyys useimmiten asuu.

Ero edellislevyn viimeiseen singleen, Trevor Hornin turboahtamaan Instinction-singleen on huikea. Samalla tavalla laulaja Tony Hadley paljastuu juuri siksi matineaidoliksi, joka hän pohjimmiltaan on, miehen toisissa puitteisssa kolholta vaikuttava tulkintatapa kuulostaa Truen puitteissa uskottavalta ja tarkoituksenmukaiselta.

Uusromantiikan saralla Spandau Ballet ei ollut edelläkävijä, mutta Truen menestys (neljä viikkoa Englannin singleykkösenä) aiheutti joukkopaon syntikkapopista. Tulevina vuosina 1980-luvun alun konepopjättiläiset Human League, Heaven 17, Gary Numan, OMD ja hetkittäin jopa itse Duran Duran viilasivat musiikkiaan kohti soulin ja funkin orgaanisempaa soundia, kautta linjan sekä kaupallisesti että taiteellisesti keskinkertaisin tuloksin.

True sen sijaan kuulostaa vajaan kolmen vuosikymmenenkin jälkeen Aidolta Asialta. Tuottajien Steve Jolleyn ja Tony Swainin luoma äänimaailma kuulostaa yhä kirkkaalta ja kuulaalta. Monet toki voivat pitää sitä jupahtavana ja kiillotettuna, mutta se on silti osoitus siitä, että jos sokerikuorrutuksella ei voi pelastaa kehnoa kakkua, ei sillä voi myöskään maukasta leipomusta pilatakaan. 28 vuoden jälkeenkin True on yhä kuin Armaniin pukeutunut liikemies metrossa kastelemassa kyynelillään Financial Timesinsa lukukelvottomaksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Amerikkalaisella hiphop- ja r&b-väellä on aina ollut hyvä korva vohkimisen arvoisille koukuille. Näin myös P.M. Dawn -duolla, joka rakensi vuoden 1991 jättihittinsä Set Adrift on Memory Blissin Spandau Ballet’n hitin pohjalle.

http://www.youtube.com/watch?v=88JXLH2tz6U&feature=related