Popklassikot 1997

#11 Primal Scream – Kowalski

Popkulttuuriviitteet sinkoilivast heidän päistään kuin neonvalosta tehdyt räystäspääskyt

Popkulttuuriviitteet sinkoilivast heidän päistään kuin neonvalosta tehdyt räystäspääskyt

Kun popklassikoissa elettiin vuotta 1990, kirjoitin Primal Screamin läpimurtosinglestä Loaded. Se lainaa ison osan tenhostaan The Wild Angels -nimisestä motoristiromanttisesta leffasta napatusta samplesta. Tuo elokuva sai ensi-iltansa 1966.

Seitsemää vuotta myöhempi Kowalski taas on tribuutti vuoden 1971 kulttielokuvalle Vanishing Point – itse asiassa koko Screamin tuon niminen albumi oli tarkoitettu vaihtoehtoiseksi soundtrackiksi tälle pätkälle, jossa Barry Newmanin esittämä Vietnam-veteraani purkaa traumojaan pakenemalla järjettömästi poliiseja autolla halki aavikon.

Näiden biisien ero onkin täsmälleen sama kuin vuosien 1966 ja 1971: Loadedissa hommat ovat niin sanotusti nousussa, bileet vasta ylimmillään, auktoriteetille näytetään hilpeää keskisormea siinä varmassa uskossa, etteivät siat voi vallankumoukselliselle sukupolvelle mitään.

Kowalski taas assosioituu vainoharhaiseen, huumelaskujen ja epätoivon sävyttämään jälkihippimaailmaan, jossa kaikki toivo vallankumouksesta on jo menetetty ja eloonjääneiden tehtäväksi on jäänyt ruumiiden laskeminen.

Kenties tällä on jotain tekemistä Primal Screamin jäsenten tunnetusti hedonistisen elämäntyylin kanssa. Seitsemän vuotta on kemikaaleista kiinnostuneelle ihmiselle pitkä aika. Siinä ehtii moni illuusio romuttua ja optimismi kääntyä pessimismiksi, day-glo -sävyt tummua mustaksi ja harmaaksi.

Mutta tätäkös minä olisin miettinyt, kun diggailin Kowalskia MTV:ltä kesällä 1997 ja ostin Vanishing Pointin ylioppilaslahjarahoillani? En ollut silloin edes kuullut Loadedia. Sen sijaan olin kyllä parin edellisen vuoden sisään ahminut Philip K. Dickin ilmeisen höyryisiä ja nimenomaan jälkihippiajan vainoharhasta ja salaliittoteorioista ammentavia tieteisromaaneja. Obskuurin elokuvan sijaan assosioin Primal Screamin synkän, synteettisen ja psykedeelisen soundin nimenomaan niihin.

Kowalski hypnotisoi minut. Biisi on valtava musta tila, jossa panssarivaunun kokoinen bassoriffi jytisyttää paikat hampaista. Kirskuvat ja korisevat synasoundit lyövät valokiiloja pimeyteen. Bobby Gillespie mutisee uhkaavasti merkityksettömiä fraaseja, ja elokuvasta napattu radiojuontaja kommentoi hengästyneesti tapahtumia.

Maagista. Hölynpölyä, mutta maagista.

Vanishing Pointin seurauksena sekä jumiuduin ostamaan jokaisen uuden sen jälkeen ilmestyneen Scream-albumin että intouduin hankkimaan myös bändin aikaisemman tuotannon. Tunnustaudun lähes kaikkien yhtyeen inkarnaatioiden faniksi, mutta kyllä tämä on aina ja ikuisesti sitä itselleni tärkeintä Screamia. Vaikka Bobby Gillespie ei varmaankaan ole suuri filosofi, hänellä ja hänen jengillään on ollut kiitettävän tarkka pelisilmä levyhyllyn sisällön ja toki myös yhteistyökumppanien valinnan suhteen. Ylivoimainen valtaosa vuoden 1997 rock meets electronica -musasta on nykyään toivottoman vanhentunutta, mutta Kowalskissa ja sen emoalbumilla soi ajaton ja äärivisuaalinen fuusio kaikkia vuosikymmeniä 60-luvulta 2000-luvulle.

Primal Screamin moniulotteisuuden ymmärtääkseen tarvitsee vain muistuttaa itseään siitä, että bändin edellisen levyn pilottisingle oli itsetietoisen luddiittimainen bilerokkihumppa Rocks. Ja sairaan hieno kappalehan sekin toki on.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!