Popklassikot 2000

#11 PJ Harvey – Good Fortune

Polly.

Polly.

Kun artisti on PJ Harveyn tapaan vaikean ja synkän maineessa, huokaisee koko maailma helpotuksesta hänen tehdessään kerrankin vaivatta lähestyttävän, paikoin suorastaan positiivisen levyn. Harveyn tapauksessa tämä levy oli vuoden 2000 Stories From The City, Stories From The Sea. Se sai ylistävät arvostelut, voitti Mercury Music Prizen, on sittemmin rankattu erinäisille kaikkien aikojen parhaat -listoille – ja ymmärtääkseni myös myynyt eniten naisen albumeista.

Vannoutuneet fanit tarkastelevat asioita vähän eri näkökulmasta. Ainakin osa heistä oli pettynyt “liian helppoon” Stories-levyyn. Myönnän, etten itsekään laskisi sitä Harveyn kaikkein parhaiden tuotosten joukkoon, mutta kynnys siihen porukkaan pääsemiselle onkin pirun korkea.

Muotoillaan näin: tässä vaiheessa elämäänsä Harvey halusi tehdä tällaisen levyn ja tekikin sen erittäin hyvin. Aika usein tekee mieli kuunnella PJ Harveyta, ja mahtavaahan se on, että hänellä on kiekko myös hilpeään, itsevarmaan, urbaaniin mielentilaan. Kiekko, joka tuoksuu katupölyltä ja kuulostaa metropolin yötä päivää jatkuvalta kuhinalta. Kiekko, joka maistuu halvalta kiinalaiselta ruoalta tai pikkupuodista ostetuilta croissantilta ja kahvilta.

Mutta Good Fortune. Se on äärimmäisyysbiisi jopa tämän levyn mittapuulla. Se on onnellinen. Se on rakastuneen naisen tilitys tunneaallon huipulta.

Kuvittelen mielessäni kerrontahetken: olet ollut pari viikkoa maailman siisteimmän tyypin kanssa, juttu on (ehkä, vähitellen) muuttumassa säädöstä suhteeksi. Juuri nyt olet kuitenkin yksin. Kuljet suurkaupungin (New Yorkin) katuja, mielesi tekisi juosta ja pomppia. Ostaa jäätelötötterö (saako sellaisia New Yorkista?) Ei voi sanoa, että miettisit tilannettasi, koska se ei alistu miettimiselle. Sitä voi vain fiilistellä. Ei vittu, parasta ikinä. Miten tällaista ylipäätään voi tapahtua?

”Things I once thought unbelievable
in my life
have all taken place”

Näiden rivien ekstaattisuus kätkee väliinsä sen, että aikaisemmin ei ollut hyvin. Aikaisemmin oli ehkä masennusta, angstia, huonosti valittua seuraa. Sitä jatkui vuosia ja se tuntui elämänkohtalolta.

Siksi onkin niin hämmentävää, että nyt on toisin.

PJ Harvey vaikuttaa naiselta, jolle rakastuminen tekee ulkopuolisenkin näkökulmasta hyvää. Jotkut ihmisethän muuttuvat sellaisessa elämäntilanteessa rasittaviksi. Harvey vain saa itsevarmuutta ja coolia, tuntuu että hän on valmis ilmaantumaan minkä tahansa taidenäyttelyn avajaisiin ja esittämään teoksista mielipiteen, jonka jälkeen kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Hän laittaa aurinkolasit päähänsä ja hymyilee vinosti. Hän on haavoittumaton.

Ja onhan PJ:n, sukunimikaima Mick Harveyn ja Rob Ellisin soittama Good Fortune myös suoraviivaisuudessaan täydellinen rockbiisi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!