Popklassikot 1995

#11 Nick Cave & Kylie Minogue – Where the Wild Roses Grow

Kylie ja Nick, surmat mielessä.

Joskus toinen kerta on ratkaiseva. Ensimmäisellä kerralla olin varmaankin tehnyt jotain muuta samalla, koska en rekisteröinyt videon aika suoraan kertomaa tarinaa, ainoastaan nätin balladin, jonka esittäjistä en tiennyt paljoakaan. Nick Cave oli lähinnä nimi rocklehdissä, Kylie Minoguen tunsin vähän paremmin, koska hän oli edellisenä vuonna esiintynyt kiinnostavalla tavalla alasti Put Yourself In My Place -singlensä videossa.

Seuraavan kerran, kun Where The Wild Roses Grow’n suloiset introjouset kuuluivat aina MTV:n taajuudelle säädetystä telkkarista, istuin alas ja keskityin. Tajusin. Jumalauta, sehän tappaa sen! Koska kaiken kauniin on kuoltava! Miten yllättävää, miten dramaattista. Miten romanttista ja miten synkkää. Rakkaus on. Elämä on.

Olin 17 ja juuri löytänyt uuden suosikkiartistini. Vasta seuraavan vuoden puolella ilmestynyttä Murder Balladsia edeltäneet kuukaudet tuntuivat pitkiltä. Rovaniemellä olin innostuksessani kohtalaisen yksin, mutta myöhemmin on selvinnyt, että Caven suurimpaan listahittiin obsessoituminen oli angstiin ja makuuhuoneälyllisyyteen taipuvaisten ikätovereideni keskeinen sukupolvikokemus.

Harva meistä silloin tajusi kovin monia Where The Wild Roses Grow’n lukuisista kerroksista. Minä en ainakaan. Minulle se oli kohtalokas laulu rakkaudesta ja kuolemasta, hyvin kauniilla melodialla kruunattuna. On se sitäkin.

Murder Ballads on Caven levyistä konseptuaalisin ja asetelmallisin. Murhaballadit ovat sitä synkempää angloamerikkalaista kansanperinnettä, joka oli kiehtonut taiteilijaa Birthday Partyn ajoista asti. Tällä levyllä Cave lähti päivittämään traditiota: etsimään uusia näkökulmia, miettimään, millaisia voisivat olla moraalisesti ambivalentin 1900-luvun lopun murhaballadit.

Toisaalta projekti salli hänen pitää hauskaa ihmisten ylilyödyillä käsityksillä “goottiylipapista” ja kaikkien verenjanoisten sankarista. Cave korosti tuoreeltaan haastatteluissa, että Murder Balladsilla on paljon huumoria. Niin on, mutta se ei ole kilteintä mahdollista lajia. Villiruusujutun kaltaisen tekstin pukeminen lähes sokeriseksi herkistelyksi ja duetoiminen pop-prinsessan kanssa on jo lähtökohdiltaan pirullisen naurun säestämä idea.

Cave on kertonut olleensa pakkomielteisen kiinnostunut maannaisestaan Minoguesta jo vuosia ja kirjoittaneensa tälle useitakin biisejä, ennen kuin oikea löytyi. Wild Rosesin ominaislaatu paljastaa samalla, mikä Kylie-hahmon aspekti Cavea kiehtoi. Alastonvideo oli ilmeisesti jäänyt näkemättä, koska Cave fantasioi Minoguesta selvästi tämän uran alkuaikojen viattomana naapurintyttönä.

Kun murhaballadilevyn koko idea perustui Caven omalla pahan jätkän imagolla leikittelyyn, on roolitus tätä myöten selvä. Where The Wild Roses Grow on laulu varsin arveluttavasta aiheesta: miehisestä pakkomielteestä viattomuuteen ja neitsyyteen; siitä, miten lukuisien kulttuuristen meemien puitteissa nainen on haluttava näiden ominaisuuksien ansiosta, mutta kun halu sitten saa täyttymyksensä, enemmän tai vähemmän väkisin, menettää tämä arvonsa ja voi yhtä hyvin vaikka… kuolla.

Tämä melko arkaainen perusasetelma toimii parhaiten sijoitettuna monia muitakin Murder Ballads -biisejä taustoittavaan folk-fantasiamaailmaan, jossa Minoguen yksinäinen ja surullinen tyttö elelee yksin metsämökissä noutajaansa odottamassa. Miehestä ei saada tietää oikeastaan mitään, naisestakin lähinnä sen, että hän on neitsyt ja vailla suvun tai perheen turvaa.

Nimi Elisa Day saattaa Caven tuntien sisältää vaikka mitä obskuureja referenssejä, tai sitten se on valittu vain sensuellin äänneasun takia. Nopein piirroin kerrottua, Cavelle vähäsanaista tarinaa raskautetaan symboliikalla, joka liittyy ennen kaikkea niihin punaisiin ruusuihin. Ne viestivät niin verta ja väkivaltaa kuin rakkautta ja erotiikkaakin; tämän biisin maailmassahan nämä kaikki kietoutuvat ja kieroutuvat yhdeksi ja samaksi tunnevyyhdeksi.

Elisa löydetään pää tohjoksi hakattuna, ruusu hampaiden väliin työnnettynä ja saa tästä “Wild Rose”-lempinimensä, jota vielä haudan takaakin ihmettelee ja haluaa painottaa oikeaa ristimänimeään, kuin sanoakseen, että hei, minä olin ihminen, persoona, en objekti tai metafora tai kansantarinan elementti. Voimaton protesti, jota Caven hahmon kaltaiset miehet eivät koskaan tule kuulemaan.

Videossa symboliikkaa on lisää: kamera nuolee kuolleen Kylien reisiä jo avauskuvassa, myöhemmin käärme luikertelee kohti hänen jalkoväliään. Punainen tahraa valkoisen monimerkityksisesti.

Tällaisia kappaleita tekemällä voisi saada misogyynisen maineen, mutta se tuskin hetkauttaa Cavea pätkääkään. Tosin alkuperäisen cd-singlen kakkosbiisinä julkaistu huikea (nyt ajatellen selvästi Wild Rosesia parempi) The Ballad Of Robert Moore and Betty Coltrane saattaa olla eräänlainen kompensaatio. Siinä useaa miestä pyörittänyt naispäähenkilö ratkaisee ihmissuhdesotkunsa ampumalla koko äijäjengin hengiltä. Väkivaltako ei muka ole vastaus mihinkään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Demovaiheessa ja myöhemmin livenä Caven sidekick, ihmisnero Blixa Bargeld, otti Kylien roolin. Tämä hukkaa biisin konseptuaalisen tason, mutta tuo kuvioon uudenlaista metatason hassutusta: Bad Seeds -faneille Caven ja Bargeldin humoristinen valta-asetelmaleikki sai alkunsa jo Weeping Songin isä–poika-duetosta. Tässä liveveto vuodelta 1998:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!