Popklassikot 1998

#11 Mercury Rev – Holes

Siitä, mistä piti tulla loppu, tulikin Mercury Reville uusi alku.

Siitä, mistä piti tulla loppu, tulikin Mercury Reville uusi alku.

Parhaat levyt ja kappaleet vievät kuulijansa matkalle. Ne vievät mukanaan pois arkitodellisuudesta paikkoihin, joista osa saattaa olla todellisia, mutta yhtä moni sijaitsee mielikuvituksessa, unelmissa, unissa tai puoliksi unohdetuissa muistoissa. Tällaisella poikkeuksellisella musiikilla on kyky kuljettaa kuulijansa mielen terra incognitalle ja maalata sinne viidakoita täynnä jalokiviaarteita, hämyisiä satamakaupunkeja, kesyttömiä valtameriä, kauan unohdettuja raunioita tai kaukaisia aurinkokuntia ja niiden outoja asukkeja.

Mercury Revin neljäs levy Deserter’s Songs on yksi tuollaisista albumeista. Se on levy, joka tuntuu asustavan aivan omassa maailmassaan. Ostin albumin alun perin sen ilmestyessä muistaakseni Uncut-lehdessä julkaistun arvion takia. Siinä kirjoittaja intoutui maalailemaan, kuinka Deserter’s Songs kuulosti siltä kuin sen olisivat tehneet avaruusolennot, joiden käsitys populaarimusiikista perustuisi Disney-piirroselokuvien soundtrackeihin. Kenties vuodet ovat hapertaneet muistini, mutta joka tapauksessa arvostelu oli kirjoitettu sellaisin sanankääntein, että levy oli pakko ostaa.

Deserter’s Songsin ainutlaatuinen ilmapiiri ei pettänyt odotuksia. Albumi vei kuulijansa matkalle syvälle myyttiseen Amerikkaan kuin aluksellaan liikaa aikaa viettäneiden avaruusolentojen silmin nähtynä. Erityisen vahva oli levyn voimakas paikallisuuden tunne. Tunne, joka oli niin väkevä, ettei haitannut, että tuo paikka sijaitsi puoliksi mielikuvituksessa ja vain puoliksi New Yorkin osavaltion kaakkoisosien vuoristoseuduilla.

Yhtyeen edellisellä levyllä See You on the Other Side tunnelma oli ollut vielä leimallisen urbaani, vaikkakin pölyisiä tietokonekonsoleita uhkuvalla retrofuturistisella tavalla. Kappaleet, kuten kaihoisaa poppia ja free jazzia sekoittava Empire State (Son House in Excelsis) tai Everlasting Arm puertoricolaisine lapsineen ja helteessä suihkuavine vesiposteineen, kaikuivat selvästi New Yorkin art deco -pilvenpiirtäjien ympäröimistä asfalttikanjoneista. Deserter’s Songsilla yhtye jätti kaupungin ja astui tähtien vilkuttaessa taivaalla hyvästiksi yöjunaan kohti Catskill-vuorten jylhiä ja salaperäisiä maisemia.

Deserter’s Songs on levy, jolta on vaikea valita yhtä huippuhetkeä. Katkeransuloinen Goddess on a Hiway, joululaulumainen Endlessly, ylväästi keinahteleva Opus 40, kirkkaassa yössä matkaava Hudson Line tai juopuneen riemukas Delta Sun Bottleneck Stomp ovat kaikki omissa kirjoissani popklassikoita. Ehkä kuitenkin yksi on yli muiden – albumin ensimmäinen kappale Holes, toismaailmallinen johdatus Deserter’s Songsin maailmaan, joka lyö kuin myrskyävät aallot muistojen rantakallioihin. Kappale, joka saa joka ainut kerta kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Laulaja-kitaristi Jonathan Donahuen ja kitaristi-puhallinsoittaja Sean “Grasshopper” Mackiowiakin kirjoittama Holes kertoo kamppailusta epätoivon synkimmissä syvyyksissä – piinaavasta aamuyön hetkestä viskipullon kanssa vietetyn unettoman yön jälkeen, jolloin demonit ja menneisyyden aaveet eivät anna rauhaa:

”Time
All the long red lines
That take control
Of all the smoke-like streams
That flow into your dreams”

Kappale maalaa kauniin, mutta lohduttoman koruttoman maiseman, jota hallitsee rotko, johon unelmat syöksyvät kuolemaan:

”That big blue open sea
That can’t be crossed
That can’t be climbed
Just born between
Oh, the two white lines
Distant gods and faded signs”

Vielä 15 vuottakin sen jälkeen, kun kuulin Holesin ensimmäisen kerran, sen mestarillinen sovitus yhä salpaa hengen. Kappale heittelehtii tyynen ja myrskyn välillä yhtyeen kosketinsoittaja-basisti-tuottaja Dave Fridmannin kauniin pianon, jousien, puhaltimien, vanhanaikaisten syntetisaattorien ja yksinäisenä vaikertavan viulun jousella soitetun sahan puhaltaessa tuulta verenpunaisiin purjeisiin.

Toisaalta kyse on vain saman neljän soinnun toistamisesta läpi kappaleen ja toisaalta jostain paljon enemmästä. Tyrskyävän sovituksen paisuessa ja vetäytyessä yhä uudestaan Holes onnistuu samalla olemaan sekä mahtipontinen että pienimuotoinen.

Kappaleen avainkohta saattaa hyvinkin olla lopun ihon kananlihalle nostava trumpetti, joka ilmentää täydellisesti nostalgista melankoliaa. Se on musiikillinen vastaus Donahuen surumieliseen kysymykseen:

”How does that old song go?”

Donahue oli kirjoittanut Holesin tilanteessa, jossa Mercury Revin loppu näytti olevan aivan kulman takana. Yhtye oli aloittanut taideopiskelijoiden kaoottisena sivuprojektina, joka alun perin teki musiikkia jäseniensä kokeellisiin elokuviin. Alkuvuosinaan se tunnettiin ulvovaa meteliä ja narkoottista poppia yhdistelevän musiikkinsa lisäksi laulusolistinsa David Bakerin sekopäisestä persoonasta, hillittömistä live-esiintymisistään ja kaikenkarvaisesta sekoilusta.

Baker jätti yhtyeen vuonna 1993 julkaistun Boces-albumin jälkeen, ja Mercury Rev teki vuonna 1996 ilmestyneen See You on the Other Siden Donahuen johdolla. Levy oli taiteellisesti onnistunut, mutta se myi heikosti. Kun yhtye alkoi tehdä neljättä albumiaan, se oli jo päättänyt hajota, ja Deserter’s Songsin oli määrä olla Mercury Revin viimeinen levy.

Huume- ja ihmissuhdeongelmista kärsinyt Donahue oli äänittänyt uusia pianovetoisia kappaleitaan syvän masennuksen vallassa, ja levy tehtiin lähinnä siksi, että hän voisi sytyttää uudelleen hiillokseksi sammuneen ystävyytensä Mackiowiakin kanssa. Se, että Deserter’s Songsin oli tarkoitus olla Mercury Revin viimeinen lento kohti aurinkoa, on selvää Donahuen Holesin päättävästä itkuisesta kuiskauksesta:

”Bands
Those funny little plans
That never work quite right”

Totta kai siinä sitten kävikin niin, että joutsenlauluksi tarkoitettu Deserter’s Songs nosti Mercury Revin pään takaisin pinnan ylle, ja siitä tuli ennennäkemättömän suosittu etenkin Englannissa ja Euroopassa. Joskus ne pikku suunnitelmat onnistuvat sittenkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!