2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#109 Crystal Castles feat. Robert Smith – Not in Love (2010)

crystal_castles03

Kun Crystal Castles vieraili Suvilahdessa kesällä 2009, Alice Glassin lavatoiminta muistutti lähinnä psykoottista barbieta. (Kuva: Tomi Palsa)

Crystal Castlesilla oli ensin pinta, sitten sisältö ja lopulta myös tunne.

”We were lovers
Now we can’t be friends
Fascination ends
Here we go again”

Musiikinkuunteluun liittyy kaksi ultimaattisen typerää pakkomiellettä. Toinen niistä on omien, äärimmäisten obskuureiden indiebändien omaa suojelu muilta, jotta oma musiikkimaku pysyisi mahdollisimman erityislaatuisena pikkupikku lumihiutaleena. Toinen typeryys on välttää bändejä niiden muodikkuuden vuoksi. Kun bändiin lyödään trendileima, se karkoittaa ”aidon” musiikin ystävät välittömästi tiehensä. Syystä, että olisihan se noloa olla yksi teennäinen musahipsteri muiden joukossa.

Minä suhtauduin taannoin Crystal Castlesiin alkujaan juuri tällä tavalla. Kun yhtye nousi pinnalle vuonna 2008, se oli oksettavan trendikäs: Se kuvaili itseään MySpacessa sanoilla ”Thrash / Thrash / Thrash”, peitti kasvonsa ja näytti kuvissa vicemaisemmalta kuin Vicen omat valokuvat ja kaiken huipuksi toimi rikkinäisiltä muistikorteilta ja korruptoituneilta tiedostoilta kuulostavan soundin, eikä niinkään kappaleiden ehdoilla.

Kaiken huippuna juuri ja juuri parikymppinen solisti Alice Glass oli aikansa superhipsteri, piripäisesti esiintyvä ja ilmeisen piripäinen heroin chic, jonka rinnalla heitä trendiaallokossa edeltäneet nu-rave-neonistit ja Justicen nahkatakkiranskikset tuntuivat landepaukuilta.

Toisin sanoen Crystal Castles oli varhaisvaiheessaan pelkkää estetiikkaa. Se on yleisin syy, miksi siihen ja niin moneen muuhun pintansa hioneeseen artistiin suhtaudutaan paheksuen. Lisäksi pelkkään estetiikkaan pohjautuva musiikki kun jäi 2000-luvulla lähes aina aikansa lapseksi, minkä ovat saaneet kokea karvaasti nahoissaan niin kingsoftheconveniencet, klaxonsit kuin muutkin trendibändit.

Toisaalta Crystal Castlesista tykkääminen oli tuohon aikaan samanlainen avain katu- ja internetkredibiliteettiin kuin Vicen Irc-Galleria-yhteisöön kuuluminen. Ja toki se oli bändi, josta taidelukiomme viileimmät tytöt tuntuivat intoilevan enemmän kuin mistään muusta. Jo siksi sitä piti yrittää edes kuunnella.

Vaikken tuolloin missään tapauksessa rakastanut Crystal Castlesia, hurjimmat soundikokeilut Alice Practice ja XXCZCUCZ Me sekä Health-cover Crimewave riittivät lopulta syyksi ostaa albumi, jonka piti unohtua muutamassa kuukaudessa. Samoihin aikoihin kristallipallosta saattoi nähdä, kuinka Alice Glass tekisi itselleen liian hurjan päihdecocktailin ja menehtyisi.

Crystal Castles perustettiin vuonna 2004, kun Ethan Kath pyysi Alice Glassia laulamaan hänen demoilleen.

Crystal Castles perustettiin vuonna 2004, kun Ethan Kath pyysi Alice Glassia laulamaan hänen demoilleen ja studioinsinööri nauhoitti Glassin soundcheckin. (Kuva: Tomi Palsa)

Mutta kuinka kävikään? Kaksi vuotta myöhemmin Crystal Castles palasi ja oli kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti jälleen koherentti. Bändin kakkoslevy oli kylmän viileä, mutta Glass ja Ethan Kath olivat rakentaneet äänisirpaleistaan oikeita kappaleita. Estetiikan alla oli sittenkin substanssia: Celestica, Suffocation ja Empathy olivat erinomaisia biisejä.

Toisenkin levyn laulunkirjoituksellinen huippuhetki oli silti cover. Kanadalaisen, lähinnä kotimaassaan mainetta keränneen new wave -bändin Platinum Blonden vuonna 1983 levyttämä Not in Love julkaistiin Crystal Castlesin kakkoslevyn neljäntenä singlenä joulukuussa 2010. Lopputulos on bändin listamenestynein single, unohdetun pikkuhitin huikea uudelleensyntymä.

Kun versiota vertaa Platinum Blonden originaaliin, joutuu myöntämään, että Crystal Castles ei läpilue vanhaa kappaletta, vaan kirjoittaa siihen itse sisällön. Esimerkiksi käy jo säkeistöön sovitettu nerokas syntikka-arpeggio, joka kiristää jännitettä kertosäkeeseen asti. Kun kertosäe starttaa, Ethan Kath kaivaa koneistaan turboboostin, ja kappale sukeltaa vastustamattomalla tavalla suihkumoottorein peilien, mustan jään ja strobovalojen täyttämään tunneliin.

Tärkein on silti vierailija. Albumiversiosta poiketen singlellä Alice Glassin efektoidut huudot saivat antaa tilaa The Curen Robert Smithille. Not in Loven teksti on suorasanainen erotragedia täynnä Love Will Tear Us Apartille sukua olevaa kylmyyttä. Siksi osuvampaa esittäjää sille ei olisi kuin taatun ylipateettinen Smith.

Debyyttilevyllään Crystal Castles oli pintaa, jonka alta toisella levyllä paljastui sisältö. Robert Smith toi Not in Loveen mukaan tunteen, joka bändin musiikista vielä puuttui. Siksi Not in Love on Crystal Castlesin uran tähänastinen merkkipaalu. Silloin kohdallaan on aivan kaikki.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Crystal Castles – Not in Love [feat. Robert Smith] (ohj. Nic Brown)

Bonus!

Crystal Castlesilta äänestettiin myös kappaleita Air War ja Crimewave.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress