2000-luvun kotimaiset pophelmet

#102 Mummypowder – Don’t Hold Your Breath (2004)

(Säv. ja san. Janne Lehtinen)

Mummypowder, puhtaan popin asialla.

Single Janne Lehtiseen henkilöityvän kitarapopyhtyeen kolmosalbumilta Consternation! Uproar! oli vastalause kaikenlaiselle uholle ja vouhotukselle. Ei järin populistinen hitti, mutta kelpasi animaatiovideoineen MTV:lle.

“Everybody’s trying to be someone
You know what they could be
If they’d just stop wasting time
Any day now, any minute now
That’s what they always say
Don’t hold your breath”

Luin vuosia takaperin lehdestä Janne Lehtisen henkilökuvan, jossa hän kielsi kajonneensa heviin edes teini-ikäisenä ja puhui popin ulkopuolisista vaikutteista ”epäpuhtauksina”. Vakuudeksi oppineisuudestaan Lehtinen listasi suosikeikseen niin Loven, Bacharachin kuin Beatlesin.

Ensin ärsytti. Miten joku viitsii olla niin niuho? Pop on rento asia, jumalauta.

Saatuani käsiini Mummypowderin levyn Consternation! Uproar! (2004) aloin ymmärtää Lehtistä paremmin. Vaikka kaikenmoinen purismi on lähtökohtaisesti nihkeää, osoitti albumin sisältämä muotovalio kitarapop sen, että vaikutehygienialla on myös välineellinen arvonsa. Luominen on aina määrättyyn pisteeseen saakka jäljittelyä, ja jos päästää korviinsa vain priimaa, on hankalaa itse tehdä ihan kelvotonta.

Levyn ensimmäinen raita Don’t Hold Your Breath teki kerralla selväksi, että nyt on tehty läksyt huolella. Oli löytynyt erittäin raikas powerpop-helmi, jonka tehoa ei syönyt edes perin juurin konventionaalinen rakenne: säkeistö hiippaillaan pidätellen ja tarttuvassa kertosäkeessä polkaistaan volyymia kovemmalle, pikanttina lisänä yhtä nuottia kilkuttava piano. Kertsi maistui niin hyvältä, että kakkossäkeistö tuntui lähes piinaavan pitkältä.

Samoista komponenteista koottuja ralleja on tusinassa kolmetoista, mutta jokin Mummypowderin tapauksessa saa hitin maistumaan raikkaalta, näin kahdeksan vuotta ja monta monituista kuuntelukertaa myöhemminkin. Olisiko syynä Lehtisen hauras mutta paatoksellinen lauluääni ja sen melodioiden kanssa keskusteleva bassokuvio? Vai tekstin hillitty viisaus, joka hämmentää tulkintaa siitä, onko kyseessä iloinen vai melankolinen laulu? Onko tuottaja Nick Triani vetänyt jonkin ässän hihastaan? Onko pataan viskattu hyppysellinen muumiojauhetta?

Ehkä laulun toimivuuden takaava elementti ei ole mitään magiaa, vaan työnteolla saavutettu ymmärrys hyvän biisin mekaniikasta. Vuodesta 1996 koossa olleen ja yhä ainakin jossain määrin toimivan Mummypowderin musiikki on lähes akateemisen toimivaa kitarapoppia, jonka hienojännitteisyys on tulos kirjaston musiikkiosastolla, divarin pahvilaatikoiden ja levysoittimen äärellä vietetyistä tunneista, joiden mittaan ammennettu teoria on tuotu käytäntöön otekäden sormet vereslihalla.

Englantiakin äännetään niin virheettömästi, että tuntuu kuin Lehtinen provosoisi sisäänpäinlämpeneviä yleisöjä merten takana: kuvittelitteko, että vain teillä on mandaatti tähän touhuun?

Don’t Hold Your Breath olisi omiaan välittämään sellaiset terveiset. Sen rivien väliin on kirjoitettu todisteet siitä, että vaikka englanniksi esitetty klassinen kitarapop on tyylilaji, joka ei verso luonnonvaraisena näillä raskautta ja melankoliaa suosivilla leveyspiireillä, kukoistaa se Mummypowderin julkaisuilla kesät ja talvet.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Samaan aikaan maailmalla

1. maaliskuuta 2004 – Väkevien alkoholijuomien vero laski 40 prosenttia Suomessa.