Popklassikot 1988

#10 Pixies – Where Is My Mind?

Pixies valmiina sukeltamaan mielen meriin.

”Intiaanit ratsastaa aavaa preeriaa”. Siltä ainakin tuntuu, kun kuulee Kim Dealin äärimmilleen kaiutetun ”woo-hoo”-kiljaisun, joka rytmittää Where Is My Mindiä. Se ei itse asiassa edes kuulosta ihmisen ääneltä, vaan pikemminkin eläimeltä, kuin lauman hylkäämän kojootin ulvonnalta, yksinäiseltä ja nälkäiseltä.

On antikliimaksi kuulla Black Francisin kirjoittaneen tämän klassisen Pixies-biisin sukeltamiskokemuksistaan Karibialla, vaikka kakkossäkeistö tosiaankin siitä selkeästi kertoo.

Minulle Where is My Mind on aina ollut nimenomaan sitä, miltä se aluksi kuulostaa: yksinäinen ja epätoivoinen huuto kadonneen järjen perään, hieman hämmentynyt mutta myös huvittunut reaktio järjettömään tilanteeseen. Sille, että tiedostaa, ettei tiedä, mutta tekee kumminkin. Vaistojensa varaan heittäytymiselle, järjen hylkäämiselle. Se on myös oodi kommunikaatiovaikeuksille, niin ihmisten toistensa välisille kuin oman minän ja tiedostamattoman välisille kuiluille.

Pixiesin ”kakkoslevyn” Surfer Rosan raivokkaassa kontekstissa kyse on levyn kakkospuolen avaavasta hengähdystauosta River Euphratesin maanisen jurnutuksen jälkeen. Levylle huonoiten istuvana kappaleena se on eräänlainen musta lammas, entistäkin epämukavampi yksinkertaisessa normaaliudessaan kaiken muun outoilun keskellä.

Kappaleen alku on hieno. Muistan vielä hätkähtäneeni, kun vasta kappaleen alettua Francis vislaakin jo pelin poikki huutamalla ”stop”, ja nauha pysäytetään. Alussa aivan pinnassa ollut Kim Deal siirtyykin tämän kautta syvälle kaiun kaivoon, jonnekin niin pitkälle, että hänestä kuuluu vain ääni. Efekti on voimakas, ja saa aikaan eräänlaisen tyhjiön myös kuulijan aistikokemuksessa: Dealin etäisyys on musta aukko, joka vetää puoleensa, kohti kappaleen keskipisteessä olevaa tyhjyyden ja paikaltaanmenemisen kokemusta.

Sanat yrittävät selittää. Kalat yrittävät puhua sinulle mutta uivat karkuun. Itä on länsi, ja sanatkin tuntuvat hajoavan käsiin: toisen säkeistön lopussa Francis laulaa ”coy koi”, joka tuntuu itsessään onomatopoeettiselta dadalta, mutta on itse asiassa piste, jossa merkitys katoaa. ”Koi” on japanilainen kala, ”coy” taas englanniksi kaino. Ja heti perään ”where is my mind”? Missäpä hyvin. No, veden alla, kahden kulttuurin välissä, uiden karkuun kuin säikähtänyt pikkukala.

Kappaletta ovat coveroineet kaikki Nada Surfista James Bluntiin, mutta näennäisen helpon kolmen soinnun rämpytyksen jäljentäminen onkin vaikeampi juttu kuin ensikuulemalta saattaisi luulla. Laulun todellinen sielu nimittäin on Kim Dealin niskavillat nostavassa ujelluksessa ja Joey Santiagon passiivis-agressiivisesti kaartelevassa kitarassa, joka välillä väläyttää hampaitaan.

Voisi jopa mennä niin pitkälle, että sanoisi Dealin ujelluksen olevan vastaus Francisin kysymykseen. Se on hukkuneen mielen ääni, kaiku joka vastaa metsänrajasta, kadonneen sielun veretseisauttava valitushuuto.

Suurelle yleisölle Where Is My Mind tuli tutuksi David Fincherin elokuvasta Fight Club, jonka loppukohtauksessa se soi murenevan maailman ja/tai psyyken taustalla. Kohtaus antaa osaltaan visuaalisen vastakappaleen laulun keskeiselle ajatukselle: missä on mieli, joka on murtunut?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!