Popklassikot 1991

#10 Pearl Jam – Alive

Eddie Vedder (edessä) auttoi kahdesti kirveensä kiveen kajauttaneet Stone Gossardin ja Jeff Amentin vihdoin menestykseen.

Mikä oli Pearl Jamin salaisuus?

Miksi se tuntui niin tuoreelta vuonna 1991? Miksi juuri tämä yhtye oli yksi primus motoreista aikansa uudessa kulttuurisessa virtauksessa?

Musiikillisesti Pearl Jam ei keksinyt pyörää uudelleen, mutta 1980-luvun innovaatioiden väljähtyessä valjuksi ja pöyhkeileväksi popiksi, jonka etunenässä marssivat 1960- ja 1970-lukujen popmuumiot Live Aid -hurskastelu huulillaan, ja turvonneiden Los Angelesin puudelirokkareiden hallitessa raskaan rockin maailmaa, tarvittiin uudenlaista rock-musiikkia. Rock-musiikkia, joka vastasi tuoreen vuosikymmenen vaatimuksiin.

Pearl Jam vastasi vaatimuksiin soundilla, joka yhdisteli klassista 1960–1970-lukujen raskasta rockia (Led Zeppelin, The Who, Jimi Hendrix) sanoituksiin, jotka mystiikan, fantasian, seksin tai mahtailevan rockoopperan sijaan keskittyivät henkilökohtaisiin traumoihin, maailman pahuuteen, pettymykseen, tuskaan ja masennukseen. Tämän 1990-luvun raskaalle rockille tyypillisen vakavamielisen angstin Pearl Jam onnistui paketoimaan melodiseen, mahtipontiseen ja iskevään lahjapaperiin, joka vetosi miljooniin ympäri maailman.

Yhtyeen kitaristille Stone Gossardille ja basistille Jeff Amentille Pearl Jam oli jo kolmas yritys kunnian kentille. Heidän ensimmäinen levyttänyt bändinsä Green River oli rujo sekoitus Stoogesin protopunkia, garage rockia ja bluesahtavaa hard rockia. Yhtye, johon kuuluivat myös myöhemmin Mudhoneyssa melunneet Mark Arm ja Steve Turner, oli grungena tunnetuksi tulleen musiikkityylin edelläkävijä, muttei menestynyt kaupallisesti ja hajosi julkaistuaan vain yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton.

Paljon lähempänä Gossardin ja Amentin myöhempiä seikkailuja oli 1988 perustettu Mother Love Bone, joka edusti sellaista 1970-lukulaista muhkeasti riffittelevää, jamittelevaa ja tarttuvaa hard rockia, jolla Pearl Jam ratsastaisi listoille ja Music Televisionin videovirtaan muutamaa vuotta myöhemmin.

Mother Love Bone oli kuitenkin suurilta osin vielä hyvin paljon 1980-luvun lapsi. Sekä musiikillisesti että ulkoisesti se muistutti melko lailla aikansa hard rock -yhtyeitä, kuten Guns N’ Rosesia. Suurin ero Pearl Jamiin kuitenkin oli yhtyeen nokkamies Andrew Woodin angstista vapaat hippiglam-sanoitukset, joiden sisältöä kuvaavat hyvin yhtyeen kappaleiden nimet, kuten Stardog Champion, Stargazer, Heartshine, Capricorn Sister ja Gentle Groove.

Woodista povattiin seuraavaa loistavaa tähteä rockin Pantheoniin, mutta heroiinin yliannostus katkaisi hänen ja Mother Love Bonen uran vuonna 1990, vain päiviä ennen yhtyeen debyyttialbumi Applen julkaisua.

Tähteyden joutuisi ottamaan harteilleen vakavamielinen nuorimies, joka ei koskaan laulaisi kappaleita, joiden nimi on Gentle Groove tai rockin (ja rock-tähteyden) riemua juhlivia sanoituksia, kuten: “With my crystal sheen guitar I’m another ego star / So give it to me / Get me to the stage / It brings me home again  / This is shangri-la”.

Pearl Jamin syntyä ja Alive-kappaletta ymmärtääkseen on palattava tämän miehen, Eddie Vedderin, lapsuuteen ja nuoruuteen. Vuonna 1964 syntynyt Vedder oli yksinäinen lapsi, joka löysi lohdun surffauksesta ja musiikista (erityisesti The Whon rock-ooppera Quadropheniasta). Hänen vanhempansa olivat eronneet Vedderin ollessa yksivuotias, ja hänet kasvatettiin uskomaan, että hänen isäpuolensa oli hänen biologinen isänsä. Kun Vedder lopulta sai tietää totuuden, hänen biologinen isänsä oli jo kuollut.

Kelataan nauhaa 1990-luvun alkuun. Gossardin ja Amentin sekä kitaristi Mike McCreadyn demo päätyi Red Hot Chili Peppers -rumpali Jack Ironsin kautta Vedderille. Vedder kirjoitti sanoitukset kolmeen kasetin kappaleeseen ja äänitti niihin laulut. Nämä kappaleet muodostivat Mamasan-nimisen “mini-rock-oopperan”, jonka inspiraationa olivat Vedderin lapsuudentraumat. Se kertoi tarinan miehestä, jolle oli valehdeltu hänen biologisesta isästään ja joka kuulee tämän kuolemasta. Hänestä tulee sarjamurhaaja, joka vangitaan ja lopulta tuomitaan kuolemaan. Ensimmäinen kolmesta kappaleesta oli nimeltään Alive.

Vedderin kanssa Gossard ja Ament löysivät lopulta täydellisen muodon päässään soivalle musiikille. Heidän 1970-lukulaisen hard rock -soundinsa ja punk-asenteensa yhdistyessä McCreadyn Hendrix-henkiseen soittotyyliin ja Vedderin vakavamielisyyteen ja synkkyyteen lopputuloksena oli jotain aivan uutta.

Pearl Jamiin verrattuna 1980-luvun kokkelinokkaisten ja herskasuonisten hard rock –sikojen musiikki vaikutti pinnalliselta, itsekkäältä, typerältä ja itsekeskeiseltä. Tämä uusi rock-sukupolvi tuntui häpeävän, jopa vihaavan menestystä. Joskus häpeä meni ylilyönteihin asti – Cameron Crowen vuonna 1993 Rolling Stone -lehteen kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, kuinka Vedder komensi lenkkipolulla yhtyeen Black-kappaletta laulaneita lenkkeilijöitä lopettamaan laulunsa siihen paikkaan. Vedderiä kismitti, koska hän oli kaikin voimin pyrkinyt siihen, ettei henkilökohtaista laulua kaupallistettaisi tai ettei liika suosio pilaisi sitä.

Ongelma oli, että Pearl Jam teki musiikkia, jonka melodiat ja ylväs mahtipontisuus vetosivat miljooniin kuuntelijoihin. Se halusi olla suosittu, mutta samalla häpesi menestystään. Tästä yhtyeen sydämessä piilevästä ristiriidasta syntyi stadionrockia, jossa ei syleilty tai parannettu maailmaa, ei saarnattu rauhaa ja rakkautta, ei viety fantasiamatkoille tai etsitty yhteistä säveltä vellovan yleisömassan ja ihmiskunnan kanssa.

Se kääntyi sisäänpäin ja huusi raivokkaana pettymyksensä ja turhautumisensa massiivisen, elämää suuremman musiikin jylyn keskeltä. Se ei yrittänyt parantaa tai parantua, korkeintaan lohduttaa. Se huusi: minä olen viallinen, surullinen, hyödytön, epäonnistunut, merkityksetön. Mutta MINÄ OLEN. Ja minulla on oikeus olla. Se sekä janosi huomiota että käski häipymään ja jättämään rauhaan.

Miljoonat teini-ikäiset ympäri maailmaa tiesivät täsmälleen nuo tunteet ja kuulivat kutsun.

Pearl Jamin musiikissa risteilevät ristiriidat ja jännitteet ovat kuultavissa selvästi sen parhaissa kappaleissa ja niin myös yhtyeen klassisella debyyttisinglellä Alivella.

Alive on samalla sekä massiivinen että pienimuotoinen. Se on sekä raivokkaan katkera että lämpimän kutsuva. Siinä on sekä jotain hyvin klassista että hyvin uutta ja tuoretta.

Kappaleen sanoja lukiessa on itse asiassa hiukan yllättävää huomata, kuinka suorasti ne kertovat Vedderin isätraumoista:

“Son, she said, have I got a little story for you
What you thought was your daddy was nothin’ but a…
While you were sittin’ home alone at age thirteen
Your real daddy was dyin’, sorry you didn’t see him
but I’m glad we talked”

Silti miljoonat samastuivat siihen. Kappaleen olennaisin osa sen tarttuvan melodian lisäksi on sen kertosäkeen viesti selviytymisestä. Vedder laulaa kuin arpeutunut tuhansien taistelujen veteraani:

“I, I’m still alive
Hey I, but, I’m still alive
Hey I, boy, I’m still alive”

Mitä siitä, että taistelu ei ollut mitään sen kummempaa kuin elämä? Juuri taistelulta, suurelta eeppiseltä melodraamalta elämä tuntuu teini-ikäisenä. Aikana, jolloin todelliset vaikeudet ovat suurimmalla osalla ihmisistä vielä kaukana edessäpäin. Aikana, jolloin surussa, itsesäälissä ja maailman epäoikeudenmukaisuudessa rypeminen tuntuu vielä salaa hyvältä. Aikana, jolloin siihen on vielä varaa.

Alive ei ole vain popklassikko, se on sukupolvikokemus. Pearl Jamin ja Aliven merkitystä on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät eläneet sitä hetkeä. 1990-luvun alussa teini-ikäisen angstit ja pelot lauloivat harvinaisessa harmoniassa 1980-luvun undergroundista kasvaneen rockin vastaavien kanssa.

Nykyään näkökulma Pearl Jamin ja Aliven angstiin on vaihtunut. Nyt kappaleen mukana voi laulaa nostalgian lämmössä paistatellen, kun se, mikä silloin tuntui tuskaisen vereslihaiselta, tuntuu nyt sympaattisen polttavalta elämänjanolta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Näin aerosmithmaisesti tai gunsnrosesmaisesti Mother Love Bone rokkaili vuonna 1990:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Vuoden 1991 alussa Stone Gossard, Jeff Ament ja Mike McCready yhdistivät voimansa Soundgardenin Chris Cornellin ja Matt Cameronin kanssa ja tekivät Temple of the Dog -nimellä levyn, joka oli kunnianosoitus Andrew Woodille. Myös vielä tuolloin Mookie Blaylock -nimisenä esiintyneen Pearl Jamin tuore vokalisti Eddie Vedder päätyi laulamaan albumille taustoja ja duetoimaan Cornellin kanssa kappaleella Hunger Strike. Tältä kuulostaa tulevien grungen supervaltojen päämiesten yhteistyö:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!