Marraskuun laulut

#10 Nick Cave & The Bad Seeds – O Children (2004)

Nick Cave, maailmanlopun messias.

Nick Cavea ei varsinaisesti iloisten laulujen tekijänä tunnetakaan, mutta yleensä hän leikkaa synkistelyään mustanpuhuvalla huumorilla tai draamallisuudella, joka ohjaa osan huomiosta tarinoiden sisällöstä niiden kerrontatapaan. Hänen groteskit murhaballadinsakin ovat vähintään tiettyyn pisteeseen asti tyylilajiharjoituksia.

Niinpä jos minun pitäisi pitkän linjan fanina nimetä synkin yksittäinen Cave-biisi, valitsisin tämän hautajaistunnelmaisen eepoksen, joka päättää Abattoir Blues / The Lyre Of Orpheus -tuplalevyn. Se ei kerro narratiivia, vaan vihjailee rivien välissä synkimpään kuviteltavissa olevaan laulunaiheeseen: maailmanloppuun.

O Children on Bad Seedsia vähiten rockbändimäisimmillään, viimeisen päälle sovitettu 7-minuuttinen teos, jossa Caven kaikesta ylimääräisestä teatraalisuudesta vapaata laulua tukee loppua kohti yhä enemmän tilaa saava gospelkuoron murheellinen luterilaisversio. Kappale käy jatkuvasti painostavammaksi, kuin paksua mustaa peittoa vedettäisiin määrätietoisesti koko maailman ylle. Samaa tunnelmaa henkii tekstikin: kauhunsekaista odotusta, varmuutta siitä, että todella pahoja asioita alkaa tapahtua aivan juuri nyt. Ja niitä alkaa tapahtua siksi, että me olemme tehneet väärin ja ansainneet sen.

Tekstin lapsia olemme me ihmiset, jotka olemme typeryydessämme leikkineet planeetalla vähän turhan varomattomasti – ja nyt on liian myöhäistä.

Lopun kuoro-osuudet ovat käänteinen katarsis, joka jättää epätoivon kuulijan hallitsevaksi tunteeksi. Levy päättyy, maailma loppuu, marraskuu alkaa.

“Hey little train! We are all jumping on
The train that goes to the Kingdom
We’re happy, Ma, we’re having fun
and the train ain’t even left the station”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!