Popklassikot 1995

#10 Morphine – Honey White

“She said you’ll get me when I’m old and wizened
And not a day before that
The Devil said honey it won’t be that long
Besides, I like to see a little more fat”

Mark Sandman kuoli lavalle.

Tämä on asia, joka yleensä mainitaan ensimmäisenä Morphinesta, ja ei käy kieltäminen, se sai minutkin kiinnostumaan. Minkälainen ihminen kuolee lavalle? Se Stone The Crowsin kitaristi sai sähköiskun ja Dimebag Darrell ammuttiin, mutta Mark Sandman kuoli sydänkohtaukseen, kolmas kesäkuuta 1999, Nel Nome del Rock festivaalilla, Giardini del Principe’ssa Palestrinassa Italiassa, hieman Rooman ulkopuolella.

Ok, synnynnäinen sydänvika, paljon puhkumista vaativaa musiikkia, vanha mies… Silti. Joku omistautumisen taso tässä on, joka erottaa Sandmanin muista.

Ja erottuihan hän muutenkin. Paikallista mainetta synkähkön bluespohjaisen kitararockbändin Treat Her Rightin nokkamiehenä saanut Sandman kyllästyi konventioihin ja kliseisiin ja perusti Dana Colleyn kanssa jazzista ja rockin tummemmista kerroksista ammentavan Morphinen vuonna 1989. Mukaan värvättiin toinen bostonilainen useammassa bändissä soittanut muusikko, rumpali Jerome Deupree (ex-Three Colors, Sandmanin kanssa Hypnosonicsissa). Sandman oli jo bändin perustamisen aikoihin muita kymmenen vuotta vanhempi, vajaa nelikymppinen, asia joka usein unohdetaan.

Colley oli yhtyeen salainen ase. Taitava saksofonisti hoiti yksin lähes koko melodisen tontin Sandmanin ja Deupreen keskittyessä luomaan matalaa rytmistä taustaa, jota vasten Colley pystyi rakentamaan monimutkaisia rakennelmiaan. Yhtye erottui massasta sillä, ettei sillä ollut kitaristia ollenkaan. Sandmanin basso oli myös poikkeuksellinen: siinä oli vain yksi kieli (myöhemmin hän lisäsi toisen, jonka viritti oktaavia ylemmäksi) ja hän soitti sitä slidella.

Vaikka homma vaikuttaa villiltä paperilla, oli Morphinen soundi lopulta melko helposti lähestyttävä. Sandmanin matala mutta nyanssirikas ääni ja hep cat -slangilta kuulostavat sanoitukset tarttuivat kuin purkka hiuksiin, ja Colleyn sointikin oli melodinen ja varsin konventionaalinen. Tämä ei ollut mitään free jazzia, vaan pikemminkin beat-runoutta svengaavalla bebop-lähtöisellä töräyttelyllä.

Honey White oli Morphinen kolmannen levyn Yesin (Ryko, 1995) avausbiisi ja löi yhtyeen läpi suuremman yleisön tietouteen, kun se esitettiin supersuositussa Beavis & Butthead -ohjelmassa MTV:llä.

Hunajanvalkoinen on se sokeri, joka kristallisoituu hyytyvän hunajan pintaan, se puhdas makeus, joka leijuu tahman päällä. Ottaen huomioon yhtyeen usein tahattomat huumereferenssit (nimi, koko jazzin heroiininkatkuinen historia) on helppo nähdä kappaleen viittaavan joko kokaiiniin tai kellanvalkoiseen eli hunajanvalkoiseen crystal methiin. Honey White on toki myös laulun päähenkilö, “enkelinruokaa” janoava tyttö, jota Piru himoitsee.

”Angel food” on myös Sandmanin kotiseudulle Bostonin alueelle tyypillinen kakku eli on mahdollista, että Sandman pelaa aivan laillisilla huumeilla.

Onkin oikeastaan merkityksetöntä laulaako Sandman huumeista vai kakuista, olennaista on laulun keskipisteessä oleva pohjaton tyydytetyksi tulemisen tarve ja sen rakentama tarve saada aina vaan lisää, syöksykierre joka on universaali – oli sitten kyseessä huumeaddiktio, sokerihumala tai rakkaus.

“Honey white
Uh tell me how is your angel food
Honey white oh honey white
She says it’s sweet and good
Honey white honey white uh honey white
The sweetness starts to fade
Honey white
Thought you could get away
Poor honey”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Live-versio englantilaisesta White Roomista (1995).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Primuksen Les Claypool paikkaamassa Sandmania tribuuttiprojektilla vuonna 2009.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!