Popklassikot 1985

#10 Killing Joke – Love Like Blood

Killing Joke – eivät naura kuvauksissa vaan vasta matkalla pankkiin, psykoottisesti.

”Strength and beauty destined to decay
So cut the rose in full bloom”

Periaatteidensa kauppaamisella on ihan turhaan kovin huono maine rockin historiassa. Jos vaikka sattuu olemaan neljä arvostettua ja kompromissitonta albumia tehnyt, ehdottoman porukan maineella raskautettu postpunk-bändi, joka on kuitenkin jo useaan kertaan iskenyt päänsä kulttimaineen lasikattoon, mikä voisi olla silloin loogisempi – ja samalla myös kiinnostavampi – siirto kuin päättää viidennellä albumillaan haastaa Bono ja kumppanit taisteluun näiden omalla kotikentällä?

Juuri tällä tavalla päätti toimia englantilainen Killing Joke ryhtyessään äänittämään Night Time -albumiaan vuonna 1984. He palkkasivat levyn tuottajaksi muun muassa The Rolling Stonesin 1970- ja 1980-taitteen levyistä vastuussa olleen Chris Kimseyn ja ymppäsivät musiikkiinsa new waven melodisuutta. Jaz Coleman vaihtoi feraalin murinansa klassisemmaksi ja melodisemmaksi tavaksi laulaa.

Night Timen uljain ja myös kaupallisin hetki oli albumin toinen single Love Like Blood, joka nousi Englannin listalla korkeammalle kuin yksikään yhtyeen single ennen sitä tai sen jälkeen: sijalle 16. Kappaleen soundi on lähempänä Echo & The Bunnymenia ja Psychedelic Fursia kuin Killing Joken aikaisempia levytyksiä. Coleman on verhonnut kryptisen okkultisminsa tekstissä raamatullisen kuuloisiin säkeisiin, jotka tuovat mieleen nihilistisen U2:n.

“We must dream of promised lands and fields
That never fade in season
As we move towards no end we learn to die
Red tears are shed on grey”

Kokonaisvaikutelma on niin 1980-lukulainen, että se on jo ikivihreä, sillä onhan 1980-luku jo viimein tunnustettu siksi uudeksi 1960-luvuksi, joka se jo alun perin olikin.

Näin jälkikäteen katsoen Colemanilla ja muilla piruparoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä parhaansa murtautuakseen listoille, mihin tarkoitukseen Love Like Blood oli paras mahdollinen muurinmuurtaja. Coleman oli muuttanut Islantiin opiskellakseen klassisen musiikin säveltäjäksi ja suojautumaan maailmanpalolta, joka ei sitten tullutkaan.

Sen sijaan iski toinen vitsaus, jupit, nuo 1980-luvun omat heinäsirkat, ja pilkattuaan heitä Eighties-singlellä Killing Joken ironiantajuun sopi kirjoittaa taistelukentän kunniakkaista uhrauksista runoileva stadionrock-kappale, jonka videolla sosialistisen “realismin” hengessä kaunistellaan kommunistista kuvastoa.

Jaz Coleman on varmasti nauranut koko matkan pankkiin, psykoottisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!