Popklassikot 1994

#1 TLC – Waterfalls

TLC vasemmalta: T-Boz, Left Eye ja Chilli.

Kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän tyttöbändin suurin hitti on aikansa keskeisiä anthemeita: popkappale, joka kiteyttää itseensä paljon 1990-luvun alkupuolen peloista ja epävarmuuksista niissä ghettoissa, joista Tionne “T-Boz” Watkins, Lisa “Left Eye” Lopes ja Rozonda “Chilli” Thomas ainakin esittivät tulevansa.

Waterfalls on laulu huippujen hamuamisesta. Sen symboliksi sopii hyvin crack-kivi, joka oli tuolloin ollut jo pitkään mustien lähiöiden tärkein kauppatavara. Kivi oli ja on todellinen ghettounelma: valkoisesta juppitaivaasta, jauhemuotoisesta kokaiinista muotoiltu kömpelö möykky, johon on ympätty etyylieetterin sijasta tavallista ruokasoodaa. Tällä kulut pysyvät kurissa, ja pienen kiven saat katukaupasta muutamalla dollarilla.

Crack-piipun kautta imetty taivas on lyhyt ja epätasainen, mutta se on parasta, mihin kaduilla elävällä ghettonuorella on eväitä. Oma vesiputous, josta nauttia, kunnes kanootti räsähtää pohjaan.

Crack on myös ennen kaikkea mustien amerikkalaisten huume (vaikka käyttäjistä suurin osa onkin valkoista valtaväestöä). Waterfallsia täytyykin lähestyä rotuaspektista, kappaleena, joka kertoo jotain olennaista Yhdysvaltain mustasta kansanosasta. Ryhmästä, joka edustaa 15 prosenttia maan koko väestöstä. Ryhmästä, jota on lainsäädännöllä sekä asunto-, sosiaali- ja huumepolitiikalla aidattu 1950-luvulta lähtien punakynällä rajattuihin asuinalueisiin, suurten asutusalueiden laitamille, kauas yhteiskunnallisen vaikuttamisen areenoista.

Näistä lähtökohdista sosiaaliset tikapuut ovat kohtuuttoman pitkät ja huterat. Urahuippu voidaan saavuttaa lähtemättä omaa kotikadun kulmaa pidemmälle. Huipulla myös tuulee tavalla, johon TLC:n levyjä ostanut MTV-väki ei varmasti saanut mitään suoraa kosketuspintaa. Viidakon lait, ja pöheikön keskellä amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan muovaamia vesiputouksia, jotka päätyvät aina äkkipysähdykseen.

Waterfalls ja siihen tehty ikoninen video kertaavat kaksi ihmiskohtaloa. Ensimmäinen esittää nuoren huumediilerin, joka äitinsä protestoinnista huolimatta tienaa elantonsa kadunkulmassa. Lopputulos: nappi rintaan, ja äiti vierelle itkemään. Toisessa HIV-positiivinen nainen harrastaa suojaamatonta seksiä ja levittää sairauttaan ympärilleen. Alaspäin suuntaava kierre on liian voimallinen, jotta vauhtia kannattaisi edes yrittää hidastaa.

Tarinat asettuvat osaksi sitä jatkumoa, jossa lähiöiden todellisuutta tuotiin valtavirran musiikkiin ja televisiokanaville. Ehkä olennaisinta on, että TLC:ssä kyse oli kolmesta naisesta. Tähän asti katugangsterien maailma oli ollut etupäässä miehistä, sarjakuvamaisena nähtyä pyssyjen paukuttelua, jossa naiset edustivat samanlaista motiivia kuin huumenyssäkkä, setelinippu tai ysimillinen. Sitten tuli TLC ja myi yli 50 miljoonaa levyä.

T-Boz, Left Eye ja Chilli oli helppo kuvitella Harlemin kasvateiksi. Yhtä helppoa oli päästä sisälle heidän musiikkiinsa, joka tuntui ensimmäistä kertaa tarjoavan naisäänen siihen todellisuuteen, josta Waterfallskin kertoo. TLC:n kohdalla on puhuttu naisten voimauttamisesta. Termi ei toki ole ongelmaton – nykiväthän trion naruja ja rahahanoja koko 1990-luvun ajan miehet ja miesten vetämät levy-yhtiöt – mutta kontekstissaan vuoden 1994 lopulla julkaistu CrazySexyCool oli parasta, mitä musta populaarimusiikki olisi voinut toivoa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Tuoreen coverin musiikkivideolla T-Boz ja Chilli antavat hyväksyntänsä Step Up -henkiselle brittiversiolle, jonka Rihannaa ja Pinkiä apinoivat esittäjät olivat taaperoikäisiä Waterfallsin ilmestyessä.

http://www.youtube.com/watch?v=-BvFd5JLpxw